Joskus ysärin lopulla faija oli Amicalla töissä ja minä kesätöissä. Silloin tuli jotkin virikesetelit tms. ekaa kertaa jakoon. Mietittiin, että mitä näilläkin kun ei ollut kokemuksia kuntosaleista ym. Meidän perheessä harrastettiin pyöräilyä ja kalastusta. Mentiin sitten Ruusulankadulle keilaamaan niillä seteleillä. Ja kerrottiin töissä, että käytiin virikeseteleillä keilaamassa. Jotkut vanhemmat keittäjät ottivat siitä nokkiinsa, väittivät meidän jotenkin huijanneen systeemiä, sillä eihän keilaus ole mitään ”urheilua”. Ne virikesetelit olisi pitänyt kuulemma käyttää uimahalliin, ryhmäliikuntaan tai kuntosaliin. Me naurettiin. Meni pari kk ja aluepäällikkö toimitti henkilökunnalle kirjeen, että jatkossa virikeseteleitä ei saa käyttää keilaamiseen ja vastaavaan ”kevytmieliseen” toimintaan. Ne keittäjät oli jumalauta urputtaneet johtoporrasta myöten tästä keksimästään vääryydestä. Sanoin ravintolapäällikölle, että tämä on aivan paskaa. Niitä virikeseteleiden käyttöä ei valvottu millään tavalla, kukaan ei voinut koskaan saada tietoonsa mihin työntekijä käytti ne, vai käyttikö ylipäätänsä. ”Yhtä hyvin voitaisiin kieltää henkilökuntaa pitämästä oransseja vaatteita vapaa-ajallaan. Tai määrätä, että Stallonen tähdittämät elokuvat pitää katsoa päällään seisten, mitä vittua, minä luulin että natsit hävisivät sodan??” Laskettelin viisitoistavuotiaan itsevarmuudella. Tämmöistä oli työelämä 30 vuotta sitten. Tuommoisesta ”Pikku Neuvostoliitto”-meiningistä jäi itselläni niin paha maku suuhun, että ryhdyin yrittäjäksi heti kun vaan rahkeet riittivät ja päätin myös, että olin missä hyvänsä työyhteisössä jäsenenä, pitäisin kynsin hampain kiinni oikeudenmukaisuudesta ja reiluudesta ja siitä, että töissä on kaikilla kivaa ja sinne on kiva mennä. Onneksi tuommoinen ysärin koulukiusaamismeininki ei ole enää arkea missään. Toivottavasti ainakaan.